Vihdoin osa neljä. Kaikki alkaakin nyt ihan uudelta pohjalta. Tai, ei nyt ihan, sillä kolme ensimmäistä kappaletta ovat äärimmäisen tärkeitä (;
Juoni saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, mutta tosiasiassa se on järkyttävän yksinkertainen. Ihan liian yksinkertainen.
Niin ja Momo... sille nimelle saa nauraa aivan vapaasti ^-^''
Toivottavasti pidätte. Aluksi kaikki saattaa olla vähän outoa... yritän kirjoittaa selvästi. Ette kuitenkaan millään voi tajuta kaikkea alkuhöpinöitä lukematta loppuun asti. Anteeksi.
Hänellä oli päässään pupun korvat ja hänet oli puettu nuken asuun. Asu tosin oli sotkeentunut vereen, jota oli ympäri vajaa, vähän joka puolella, siten, ettei hame mitenkään voinut olla likaantumatta.
Hän istui siellä jo ties monetta vuosisataa, odotti, että joku tulisi hänet sieltä pois hakemaan. Ovea ei meinaan saanut sisältä auki. Oli vajassa toinenkin ovi, jonka kyllä sai auki niin sisä- kuin ulkopuolelta. Se johti pieneen huoneesee, joka oli täynnä ikkunoita, mikä oli aikas outoa. Outoa oli kylläkin melkein kaikki asiat siinä pienessä vajassa, johon hänet nyt oli siis teljetty. Paljoa tekemistä siellä ei ollut, tavaroitakin oli niin vähän. Kaksi tyhjää, kulunutta ja veristä säkkiä, kaksi veristä ja vanhaa tynnyriä, rikkinäinen arkku (joka seisoi jostain syystä pystypäin), kuolleen miehen ruumis (joka oli varmaan kuollut juuri ennen hänen saapumistaan) ja kirja, joka loisti ja leimusi kuoleen miehen ruumiin äärellä. Mies oli ilmeisesti lukenut ja tutkinut sitä ennen kuolemaansa. Senkään takia tyttö ei uskaltautunut menemään edes kirjan lähelle.
Sinänsä tekemisen puutetta hänellä ei ollut - päivät kuluivat hänen rukoillessa pelastusta. Kerran hän oli käynyt sen toisen oven takana, joka toimi niinkuin piti. Näky ei ollut kovin hurmaava - luuranko puoliksi maan alla, verta ja laudoitetut ikkunat. Oli siellä kaksi ikkunaa, joita ei ollut laudoitettu. Toinen oli niin veressä, että siitä ei edes kunnolla näkynyt läpi ja toinen oli vähän rikkinäinen. Molemmista ikkunoista näkymä johti toiseen huoneeseen, ihan typötyhjään. Sinne ei ollut ovea - ja vaikka olisikin ollut, ei hän sinne olisi ikimaailmassa mennyt.
Eli siis taas tulemme siihen, ettei hänellä ollut muuta kuin rukoilu apunaan, kun hän siellä yksin istua kyhjötti. Se, kuka hänet vajaan oli teljennyt, oli täysi mysteeri, ja tulikin olemaan. Vangitsija ei ollut jättänyt mitään hänelle, ei vettä ei ruokaa. Hän nyt ei pahemmin syötävää ja juotavaa tarvinnut... oman pienen oikkunsa alaisena. Vangitsija oli tosin varmaan jo kuollut monia vuosituhansia sitten.
Kyllä. Siitä oli niin kauan, kun hänet sinne vangittiin. Ihmettelet varmaan... miten hän eli niin pitkään vanhentumatta? EIkö hän kuole janoon? Nälkään?
Mutta vastaukset... ne eivät ole aina ihan selkeitä, vaikka tietäisitkin sen jo. Me ihmiset vain leikimme kuolemalla, emmekä välitä sen seurauksista. Vain tietynlainen voi pysäyttää sen. Erikoinen. Ja sen erikoisen piti olla Amyn kädestä työstetty.
Momo.
*************
Vuosi 2009
Nuori poika työntyi puskan lävitse ja jatkoi matkaansa polkua pitkin. Hän oli jo seikkailut metsässä useamman tunnin löytääksen juuri tämän, ajan saatossa ränsistyneen polun. Hän muisti selkeästi, mitä outo, vanhanaikainen, vaaleaverinen nainen* oli hänelle sanonut.
" Etsi metsästä vanha polku, jonka ympärille metsä on kasvanut ajan kuluessa. Ajattele polkua selvästi mielessäsi, niin löydät sen. Polun päästä löytyy vanha varastona käytetty vaja. Sarjamurhaaja ja maagikko Daryl Peterviewin koti. Älä pelkää, hän on jo kuollut monta tuhatta vuotta sitten. Niin, etsi se vaja. Sisältä löydät tytön. Hänellä on nuken mekko, pupunkorvat ja hänen nivelensä ovat ... erikoiset. Jokatapauksessa, hän näyttää nukelta. Ota hänet mukaasi ja tuo hänet kotiisi. Katsokin päästämästä hänet silmistäsi, hän on ymmällään maailmasta. Hän oli viimeksi ulkoilmassa tuhansia vuosia sitten, joten hän saattaa olla kiinnostunut. Lisäksi... varoitan sinua. Hän on erittäin haluttu piireissämme... ei sillä tavalla! Tarkoitan, että monet maagikot, siis noidat ja velhot, varkaat, kaikki vähänkin yliluonnolliset havittelevat häntä. Hän omaa suuria kykyjä Trey... sinun pitää vahtia häntä tarkasti! Ai niin, ja Trey! Muista, kun menet vajaan, älä anna oven mennä kiinni. Sisäpuoleta sitä ei saa auki."
Trey Parkinson** huokaisi syvään. Miksi juuri hän? Miksi se nainen* oli ilmestynyt juuri hänelle? Oliko hänellä sitten joku erikoisuus? Trey potkaisi kiven tieltään ja työntyi jälleen eteenpäin. Metsä oli todellakin vallannut sen pienen polkuraukan, josta ei tienneet kuin ne, jotka sitä osasivat ajatella.
* Psstt... muistelepas vaaleaverikköä vanhanaikaisesti pukeutunutta naista osassa yksi...
** Parkinson? Mitä tulee mieleen... vilkaise hahmot jos et muista... ^^
" Tuollahan se!" Trey huudahti. Hän hymähti itsekseen. Onneksi oli löytynyt "vain" muutaman tunnin sisällä. Trey syöksähti innoissaan ovea kohti, mutta pettymys kavalsi pojan sisintä, heti kun hän pääsi oven luo.
" Juuri minun tuuriani! Ovi tiukasti kiinni ja aluskasvillisuus on kasvanut oven eteen!"
Trey työnsi ovea juurta jaksaen, mutta ovi ei liikahtanutkaan. Poika yritti myös vetää ovesta, mutta ei, mitään ei tapahtunut. Lopulta Trey meni kauemmas ovesta ja pinkaisi lujaa ovea pöin sellaisella vauhdilla, että Trey tiesi jo ennen törmäystä saavansa sen auki tällä tavalla. Ummehtunut ilma ja pölukerroksen määrä sai Treyn yskimään.
" Älä..."
Trey katsahti nurkaan, jossa istui heiveröisen nuken näköinen tyttö. Tyttö oli pelokas ja näytti pillahtavansa itkuun minä hetkenä hyvänsä.
Trey otti muutaman askeleen tyttöä kohti.
" Älä!"
Tytön ääni oli pelokas, mutta samalla huokui voimaa, vaikka tyttö itsessään näytti heikolta kuin löysä makaroni.
" Älä pelkää", Trey kumartui ja yritti tutustua tytön kanssa. " Nimeni on Trey Parkinson, kuka sinä...?"
Sanan Parkinson kohdalla tytön silmissä välähti ja hän näytti helpottuneelta. Kyyneleet valuivat tytön poskia pitkin, kun tämä nousi seisomaan ja syöksyi suoraan Treyn syliin.
" Sinä tulit! Sinä todella tulit! Vihdoin! Kiitos jumala...!"
Tyttö itki Treyn olkapäätä vasten. Pojan paita kostui aika nopeasti.
" Ööö... niin mikä oli nimesi..?" Trey yritti sopertaa tytön puristuksessa.
" ..."
" Mitä?"
" Olen Momo..."
Treyn suulle nousi vökistenkin hymy. Momo... oliko hän rakastunut? Tyttöön joka oli ties kuinka monta tuhatta vuotta vanha? Ja johon hän juuri äsken oli tutustunut? Trey pudisti päästään kaikki vastaavat ajatukset pois. Momo oli turvassa, hän oli tehnyt tehtävänsä. Hyvä niin.
" Kuule Momo... meidän on varmaan aika mennä..."
" ...pois...pois..."
" Momo?"
" Mennään pois."
Trey nyökkäsi. Välillä hän ei tajunnut alkuunkaan tuota kiehtovaaa tyttöä.
" Trey?"
Momo pysähty juuri kun Trey oli lähdössä liikkelle. Trey kääntyi katsomaan kysyvästi Momoa. Hän toivoi, että he lähtisivät pian. Ummehtunut ilma, monen tuhannen vuoden takainen muinainen pöly ja se kaikki veri... ne tekivät Treyn pahoinvointiseksi.
" Trey... minne menemme?"
" Kotiini. Se ei ole... kovin kaukana", Trey hymyili ja katsahti Momoon. Jälleen kun hän oli lähdössä liikkelle, hän huomasi jotain, joka sai hänen pysähtymään.
" Minne tuo ovi vie, Momo?"
Momo katsoi pelokkaasti ovea, sitten Treytä. Hän vingahti omituisesti ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä jälleen.
" Pieneen huoneeseen vain. Siellä ei ole mitään. Mennään nyt!"
Mutta Treytä kiinnosti huone aivan liikaa. Hän katsoi jälleen kestohymyillen Momoa.
" Miksemme voi käydä siellä?"
" Minä en tule. Olen jo käynyt siellä."
Trey huokaisi.
" Odotathan sitten juuri tässä, jos käyn nopeasti? Pysy paikallasi."
Momo nyökkäsi hitaasti.
" Trey..!"
Momon sydän hypähti kun puinen ovi kalahti kiinni. Hän todella välitti Treystä, eikä halunnut tämän menehtyvän. Momo juoksi vihreän kirjan äärelle. Hän laskeutui polvilleen ja kyyneleet silmissä nosti kätensä ristiin.
" Hyvä kirja! Ole niin kiltti ja säästä Trey, älä tapa häntä, kuten olet tehnyt Kaimalla*, Tohrulle* ja Joanielle* tuossa huoneessa, kun me typeryksinä kävimme siellä! Trey on minulle tärkeä... todella tärkeä! Ole niin kiltti!"
* Ilmeisesti Momoa ei siis ole vangittu yksin. Itse päättelisin niin, että nuoret tyhmät halusivat tutustua vajaan johon he olivat vangittuna ja menivät huoneeseen. Momo ei tietenkään kuollut, vähän niinkuin kuolematon on. ^-^'' No mutta mitään tälläistä en lyö lukkoon, jokainen kuvitelkoon kuin haluaa
*knock knock, koputtaa auki olevaan oveen saadakseen huomiota*
" Momo...?"
Pieni tyttö käveli sisään ja sulkien oven perässään.
" Cimara!" Momo kiljahti. Hetken katsottuuaan Cimaraa hän huomasi tytön sulkeneen oven.
" Cimara? Emme pääse ulos! Miksi suljit oven?"
" Shh.."
" Eikö sinusta ole muka mukava nähdä pitkästä aikaa Momo? Siitä on monta tuhatta vuotta aikaa..."
" Niin! Cimara minut tultiin pelastamaan! Trey Parkinson tuli pelastamaan minut!"
" Parkinson? Miten on mahdollista? Hänen pitäisi olla kuollut!"
" Kuinka niin, Cimara? Ei... ei Trey ole kuollut!" Momo vetäytyi irti Cimarasta.
" Voi voi Momo... etkö tajua? Sen jälkeen kun muutuin lapseksi ja sinut kaapattiin... sen jälkeen on tapahtunut paljon!"
" Mitä on tapahtunut? Selitä minulle!"
Cimara hymähti itsekkään oloisesti.
" Sain selvillle, miksi olen ipanan kehossa. Sain myös selville, mitä minun täytyy tehdä, jotta pääsisin takaisin omaan ruumiiseeni..."
" No?" Momo katsoi Cimaraa ja tämän hykertelyä.
" Tietäjä kertoi minulle... hän sanoi, että olisi jo aika lopettaa nukeille leikkiminen..."
" En oikein tajunnut... mikset selitä kunnolla? Ei mitään vihjepelejä taas!"
" Unohda selitykset. En tullut tänne sitä varten."
" Mit...!?"
" Tulin tänne... tappamaan sinut. On aika lopettaa nukeilla leikkiminen, Cimara, tietäjä sanoi. No, on aika lopettaa... kaikki sinun kohdallasi."
" Cimara.. luulin... luulin että olemme ystäviä... sinusta onkin tullut... maagikko?"
" Tismallee, Momo. Ihme kuin noin tyhmä itkupilli tajuaa. Sinut onkin muulla tavalla aika vaikea tappaa... polttamminen on varma keino, palat tuhkaksi... kuvittele. Palat poroksi. Hah!"
" Et.. et pääse ulos... laitoit oven kiinni."
" Haloo? Unohditko jo, olen maagikko ja osaan kävellä seinien läpi."
" Cimara... minä ainakin välitin sinusta... loppuun asti... ja tulen välittämäänkin!"
" Olet ihan liian sinisilmäinen Momo! Ne ajat ovat jo ohi... myöhästyit - muutamalla vuosituhannella!"
" Cimara... Trey..."
" Maailmassa ei ole enää tilaa poikkeksille. Ihmiset valtaavat maailman. Siksi meillä... maagikoilla on kohtalo. Me tuhoamme ihmisten puolesta kaikki ulkoisesti poikkeavat. Loppujen lopuksi kaikki ihmisetkin menehtyvät tai liittyvät meihin... meistä tulee hallitseva rotu... teistä... ei tule mitään!"
" Trey..."
" Hmh? Ihan kuin joku olisi kutsunut minua..."
Trey vilkaisi alhaalla makaavaan luurangon puolikkaaseen.
" Mitä sinä toljotat?"
" Olet ihan oikeassa herra luuranko. Minun pitäisi lähteä täältä. Täällä ei todellakaan ole mitään kiinnostavaa. Juuri kuten Momo sano..."
" Momo... onkohan hän huolissaan? Olen viipynyt aika kauan..."
Trey nosti päänsä. Hän puhui luurangolle. Voiko syvemmäs vajota. Potkasten luurangon päätä Trey kääntyi ovelle. Poika kuitenkin sai isomman shokin kuin oli kuvitellut.
" OVI?!? Missä ovi on?!? Ei ovet voi katoilla!"
Trey työnsi seinää ja yritti tunnustella oven rajoja. Ei missään. Ei kahvaa. Seinä ei liikahtanutkaan. Vai laudoitettuja ikkunoita. Joki muljahti pahasti Treyn sisällä. Hänestä tuntui, että joku asia oli nyt pahasti pielessä. Olikohan Momolle käynyt jotain? Hän ei ikinä antaisi itsellensä anteeksi jos... ei, hän ei pystynyt ajattelemaan sitä. Trey oli kuulevinaan nimensä huutoa seinän toiselta puolelta. Oliko Momo pulassa?
" TREYY!!!"
Momo kähisi yskien varmaan sadatta kertaa pojan nimeä, mutta vastausta ei kuulunut.
" Älä huoli, ei Trey kuule sinua. Ja vaikka kuulisikin, ei hän tänne pääse. Varmistin sen kadottamalla oven... voi että kyllä äiti Witchbellin luona oppii käteviä loitsuja!"
" Momo! MOMOO!"
Trey yritti huutaa takaisin. Hän oli kuullut sen tällä kertaa varmasti. Momo huusi hänen nimeänsä. Tarvitsi kai apua... tai oli hätääntynyt. Kaipasi häntä.
" Momo..."
Trey tunsi kaipuun valtaavan hänen kehonsa. Epätoivo. Tuska. Järjetön tuska. Häntä poltti. Tuntui kuin hänen kehonsa olisi palanut... kasvonsa kuoriutunut... pois.
" Auta... Trey..."
Momo kaatui maahan. Hän tunsi kuinka hän paloi. Hänhän nyt paloi varsin herkästi, hartsista kun oli tehty. Kyynel vierähti tytön sileälle poskelle.
" Kuole."
Viimeiset sydämenlyönit.
Kun kuolee, elämän sanotaav vilisevän filminä silmien edestä. Niin ihmiset sanovat. Olen kuitenkin vain nukke, hartsipuusta luotu nukke. Sen takia en varmaan nähnyt elämääni. Tai sitten elämäni oli niin yksinkertainen. Kun se alkoi, muistan vain valkoisen flyygelin... kirsikkapuut ja musiikin. Flyygeliä soitti tyttö. Hän kertoi minulle, että maailma sortuu. Hän romauttaisi koko universumin, aivan hetken päästä. Minä olisin ainoa, joka jäisi eloon. Hän oli kuulemma omin käsin veistänyt minut. Ennen universumin tuhoa. Tehtävää varten. Hän kertoi myös, että oli itse samanlainen kuin minä. Nukke. Vain laboratoriossa luotu. Hän sanoi, että voisin pitää häntä kuolleena äitihahmonani. Sitten se tapahtui. Oli vain mustaa. Sitten välähti joki kirkas. Huomasin olevani keskellä kaupunkia. Kaunista kaupunkia. Maailma oli alkanut elää uudeleen, juurikin siitä kohtaa mihin se jäikin. Vaikka "vanhat ihmiset", jotka olivat eläneet "äitini" aikaan, olivat menehtyneet ja uuden maapallon mukana oli tulleet uudet ihmiset, ei maailma ollut ihan alusta alkanut, mistään kivikaudelta tai keskiajalta. Mutta ajanlasku alkoi uudestaan. Sellainen se oli... maailman uusi alku. Olen ainoa, joka siitä varsinaisesti tietää. Kukakohan ohjailee tätä? Koko maailmaa? Universumia? En tiedä, pystyikö "äitini" ohjailemaan universumia, maailmankulkua tai muuta sellaista, mutta tiedän sen, että hän pystyi lopettamaan tuon kaiken. Pystynköhän minäkin? Sillä ei kai ole enää väliä... liian myöhäistä. Nyt olen kuollut.
Se oli typerää. Kuolin, enkä tiedä todellakaan mihin. Muistan sen polttavan tunteen... aivan kuin olisin palanut. Oli oikea raukka. En edes ehtinyt pelastamaan sitä tyttöä... Momoa. Pelastuikohan hän? Toivottavasti edes hän jäi henkiin, eikä hänelle tapahtunut tällä tavalla. Olenkohan edes kuollut? En tunne mitään. En haista mitään. En näe mitään. No, jos oikein tiedän, makoilen kai siellä lattialla, ovettomassa huoneessa, joka on täynnä ikkunoita. Sairasta. Kuinka jouduin tähän? Miksi... miksi olen aina se, joka on jokaisessa tilanteessa ihan out? Mitä pitäisi tehdä? Kuinka... pääsen pois....
" Kuoli..."
Cimara katseli Momon ruumista. Tuli paloi , eikä Momo ollut ihan tuhkana vielä, mutta käytännössä Momo oli kuollut. Pian kuitenkin Cimaran huomio kiinnittyi hänen omaan napaansa.
" Se alkaa...! Muutun taas aikuiseksi!"
Kultaiset pienet säteet liekeistä, jotka söivät Momoa parhaillaan, ympäröivät Cimaran. Hän tunsi kuinka hänen kehonsa kasvoi ja hän alkoi saada alkuperäiset muotonsa takaisin.
Säteet alkoivat pikku hiljaa hiipua ja muutoskin alkoi olla valmis.
" Jess! Jess!"
" Maailman mahtavin noita on palannut, Cimara on taas kuvioissa!" nainen nauroi itsekeskeisesti ja heilutteli hiuksiaan.
" Vai että tietäjä sanoi..." tumma miehen ääni kuului äkkä naisen takaa.
" Isä. Häivy. Pilaat voittoni."
" Kai nyt oman tyttäreni 'voitonjuhliin' saan tulla?" Cimaran isä kysyi kylmäkiskoisesti ja loihti itsellensä kirsikalla varustetun boolin.
" Sanoin, että häivy ja tarkoitin sitä."
" Älä nyt. Tietäjä *tsih* aika hyvin keksitty. Miksi oikeasti tapoit hänet?"
" Saan häneltä tarvitsemani voiman, jolla pääsin takaisin oikeaan kokooni. Lisäksi halusin kostaa - hän minut kutistumaan sai, tietämättään tosin."
" Sinuna olisin varovaisempi, Cimara. Olet liian kunnianhimonen ja se käy usein pahasta. "
Cimaran isä hymyili ivallisesti ja haihtui sananmukaisesti savuna ilmaan.
" Mit?! Senkin törppö sika!" Cimara kirosi vielä ilmaan. Sitten häneen katseensa kohdistui johonkin. Jokin liikkui.
Ja sen jonkun piti olla jo kuollut.
Kommentit